Pelirajat’on-läheisen tarina

Lisännyt heinä 18, 2013 Pelirajat’on

Tutustuin uuteen ihmiseen vuonna 2008. Tavallisen oloinen ”reilu kaveri”, joka ei tekisi kärpäsellekään pahaa, sosiaalinen, älykäs ja hauska. Aloimme seurustella ja vietimme paljon yhteistä aikaa. Puhuimme menneestä elämästä ja tulevasta. Ohimennen puhuimme myös hänen veloistaan, joita oli aiemmassa elämässä kertynyt ”maksamattomista verorästeistä”.

Seurustelusuhteen edetessä muutimme yhteen. Arki alkoi sujua ja maksoimme toki elämisestä tulevat kulut puoliksi – tai niin me sovimme. Uusi kumppanini kävi vuorotyössä. Tilipäivänä rahaa tuli, mutta myös meni ja kumpaakaan tilannetta en ehtinyt nähdä. Tilipäivä oli rahojen ohimarssia. Oli monta tarinaa, monta selitystä. Minä en tiennyt mitä uskoa. Järki kertoi jonkin olevan pielessä. Alkoi riitely rahasta ja rahan käytöstä. Puolison mielialat vaihtelivat. Toisinaan kotona oli hyväntuulinen viheltelevä puoliso, toisinaan masentuneen oloinen ja sulkeutunut ihminen – tai sitten minä olin menossa sekaisin ja kuvittelin vain? Myös minä menin tunteiden vuoristoradassa mukana. Arki oli omaa tai toisen tunnemyllerrystä. Yritin ottaa selvää missä mennään, mikä on hätänä ja kuka on hullu?

Asiat alkoivat pikkuhiljaa valjeta puolison istuessa yhä enemmän ja enemmän koneella nettipokerin ääressä. Toisinaan puoliso viipyi kaupassa tai R-kioskilla tuntikausia pelaten kolikkopelejä. Minä raivosin, itkin, käskin, vaadin, neuvoin… loputtomiin, kaikin voimin. Rukoilin ja toisinaan kirosin. En ymmärtänyt toista – vielä vähemmän ymmärsin itseäni ja omaa käytöstäni. En ymmärtänyt miksi yritän hallita toisen käytöstä, enkä hallitse omaa käytöstäni enää lainkaan. Oma voimien väheneminen alkoi näkyä fyysisinä vatsakipuina ja unettomuutena rahahuolien myötä. Siirryin raivoamisesta itsesääliin. Rajansa kaikella.

Minun_tarinani

Sääli on sairautta, niin sanotaan. Myös itsesääli. Tässä kohden omaa elämää tarkastellessa keksin tarttua ammattiapuun – omaan apuuni. Hienoa! Koska työskentelin ihmisten parissa auttaen muita, päätin auttaa myös ”meitä”. Ryhdyin puolisoni hoitajaksi, terapeutiksi, lääkäriksi, ammattiauttajaksi, tukihenkilöksi, taloudenhoitajaksi, ystäväksi… ”periksi ei anneta ennen kuin sydänkäyrä on suora” -ajatuksella. Poltin itseni aivan loppuun (sydänkäyrä ei onneksi suoristunut). Raja tuli vastaan jälleen.

Samaan aikaan puolison peliongelma paheni. Ymmärsin vihdoin, ettei sillä ole merkitystä mitä sanon tai teen ellei hän itse halua pelaamisen loppuvan. Aloin nähdä oman avun tarpeeni ja uupumiseni. Aloin asetella omia rajojani. Tärkeiksi kysymyksiksi nousivat mitkä ovat omia ja mitkä toisen tunteita? Miten paljon olen käytettävissä? Lainaanko rahaa? Yritänkö auttaa itseäni vai muita? Otin puheeksi puolisoni kanssa eroamisen mahdollisuuden.

Elämä alkoi muuttua oman ajatusmaailmani myötä. Olin lopussa, voimieni äärirajoilla ja silti kaiken alussa, en edes osannut aavistaa kuinka alussa olinkaan! Aloin soitella ammattiauttajille (enkä ainoastaan itselleni). Soitin perheasiainneuvottelukeskukseen, kerroin ongelmista ja pyysin apua. Vastaus oli tyrmäävä: ”mitä sinä täällä tekisit, puolisollasi on ongelma joka tulee hoitaa ennen parisuhdeterapiaan tuloa…” Kiitos ja hei. Soitin työterveyteen, kerroin ongelmista ja pyysin apua. Vastaus oli tyrmäävä: ”työterveyspsykologilla käyntejä on rajoitetusti ja siellä käsitellään lähinnä työhön liittyviä asioita”. Kiitos ja hei. Soitin Peluurin auttavaan puhelimeen, kerroin ongelmista ja pyysin apua. Peluurin päivystäjä kuunteli, mietti hetken ja kertoi sitten, ettei hänellä ole tiedossa yhtään läheisille tarkoitettua ryhmää! Päivystäjä osasi kertoa kuitenkin Pelirajat’on-hankkeen ryhmänohjaajakoulutuksesta, joka oli alkamassa ja antoi yhteystiedot. Kysymys kuului ”haluaisitko itse ryhtyä ryhmänohjaajaksi?” Päivystäjä lupasi lähettää myös paljon tietoa ja materiaalia peliriippuvuudesta ja hoitotahoista. Kiitos… Jäin jälleen itsekseni, mutta olin saanut yhden oljenkorren.

Puoli vuotta kului, opettelin elämään omien voimavarojeni kanssa. Tein selväksi itselleni ja puolisolleni mitä haluan ja toivoin ja mikä ei kerta kaikkiaan käy. Opettelin pitämään kiinni rajoista, joita olin asettanut (kuten esimerkiksi etten koskaan ikinä enää lainaa rahaa). Pidin kiinni pienistä hyvistä asioista. Etsin tietoa peliriippuvuudesta. Etsin itseäni, toivoa ja voimia. Puoli vuotta oli kulunut siitä kun soitin Peluurin auttavaan puhelimeen. Olin valmis ottamaan yhteyttä Pelirajat’on-hankkeeseen ohjaajakoulutusta ajatellen. Siitä alkoi uusi ajanjakso vertaistuen antamisen ja saamisen parissa.

Tänään olen kiitollinen saamastani tuesta muilta ohjaajilta (sekä peliriippuvaisilta että läheisiltä). Tänään opettelen elämään peliriippuvaisen rinnalla. Tänään olen kiitollinen siitä, että ”samaan aikaan toisaalla” eli puolisoni elämässä on tapahtunut suuria muutoksia ja myös hän on löytänyt vertaistuen voiman. Tänään voimme käydä yhteisiä keskusteluja peliriippuvuudesta ja silti käydä omaa kasvua ihmisinä.

Kirjoittaja,
Ohjaa Pelirajat’on-ryhmää läheisille


v2