Maailman mielenterveyspäivänä 10.10.2012

Lisännyt loka 10, 2012 Sosped säätiö

Kerron alkuun tarinan.

Olipa kerran pöytä. Tämä yhteinen pöytä keräsi ympärilleen ihmisiä. Pöydän toisessa reunassa ihmiset kertoivat leveästi hymyillen: meillä on kaikki hyvin. Meillä on asiat organisoitu parhaiten koko valtakunnassa, asiat ovat mallillaan, ongelmia ei ole. Pöydän toisessa päässä väsyneen näköiset ihmiset kertoivat: me teemme sitä varsinaista työtä nuorten kanssa. Pahoinvointi lisääntyy, nuoret putoavat ja katoavat jäljettömiin. Meilläkin menee kohta toivo.
Minä seurasin keskellä keskustelua ja ihmettelin, eivätkö nämä ihmiset tiedä toistensa asioita. Toiset kertoivat että asiat olivat hyvin. Toiset kertoivat ettei ole.
Tämä tarina on tosi. Se käytiin eräässä Suomen kunnassa viime vuonna. Se kertoi rujoa kieltä siitä miten maailmat eivät kohtaa niillä, joilla menee hyvin ja niillä, joilla ei mene hyvin. Ne ovat kaksi eri maailmaa, vaikka meillä pitäisi olla yksi maailma.

Nyt tylsät faktat:
Lähestulkoon 450 miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa kärsii mielenterveytensä ongelmista.
Meitä suomalaisia on yli viisi miljoonaa. Meistä noin neljäsosa kärsii jossain vaiheessa elämäänsä psyykkisistä oireista, vajaa viidesosa saa diagnoosin, eli noin neljännesmiljoona suomalaista. Se niistä faktoista.

Palataan asiaan.
Elämään kuuluu erilaisia vaiheita. Toiset vaiheet ovat vaikeita, toiset helpompia.
Kun lähellä on ihminen, jolla on vaikea vaihe elämässään, olisi mukavaa ajatella, että jokin pieni taika toimisi. Tätä olen miettinyt paljon vuosien mittaan: Jos olisi yksi hyvä keino, yksi tapa, yksi sana tai yksi teko, jolla voisi auttaa nuorta, niin mielelläni käyttäisin sellaista ja helpottaisin läheiseni elämää. Eivätkö kaikki meistä käyttäisi sellaista taikaa? Kuka nauttii toisen kärsimyksen katsomisesta? Aika harva.

Presidentin työryhmän Ihan Tavallisia Asioita sai aikaan aikamoisen myräkän. Minä ajattelin tuolloin, että hei, hyvä alku. Jatketaan tästä.

Tästä Tavallisia-sivustosta tuli kunnallispoliittisen pelin kuuma peruna. Ihmettelin sitä miksi jotkut käyttivät loputtomasti energiaa sen arvostelemiseen, fiilasivat blogitekstejänsä mahdollisimman satuttaviksi, kun olisivat voineet suunnata sen energiansa tukemaan tätä tärkeää työtä, tehdä sen oman pienen osuutensa. Oli varmaan kivaa ja helpompaa istua koneen ääressä kuin tehdä niitä Oikeita Asioita, joiden puutetta kritisoi. Tekemistä on niin paljon, että kaikkien pitäisi tehdä Oikeita Asioita, eikä Turhia Asioita. Hyvä tosin että yhteiskunnallista keskustelua alettiin käydä. Toivottavasti se ei lopu vaalien jälkeenkään. Sitä tarvitaan.

Sivustosta kävi selväksi, ettei sen ollut tarkoituskaan olla vastaus kaikkeen. Sen sijaan se oli hyvä alku. Lisää työtä on edessä. Upea esimerkki on sivusto Epätavallisia Asioita, joka syntyi täydentämään Ihan Tavallisia Asioita, ihan toisen työryhmän toimesta.

Sitten nuorista.
Nuorten asioita olisi puhuttavaksi paljon, mutta haluan nostaa kaksi asiaa tapetille. Toinen liittyy palvelunohjaukseen (johon liittyy erikoinen ristiriita) ja toinen läheisten tukeen, jonka Suomen lainsäädäntö ehkäisee.

1. Ensimmäinen asia on palvelunohjauksen kehittäminen.
Palveluita käyttävät nuoret törmäävät liian usein yllättävään ongelmaan.

Ongelma on toisaalta palvelujärjestelmän monimutkaisuus. Yhdellä ihmisellä, ammattilaisella tai vaikkapa vertaisammattilaisella pitäisi olla hallussa nuoren kokonaistilanne. Nyt on moniammattillisuutta: voi olla monta ammattilaista, jotka kaikki tekevät osuutensa. Mutta ei yhtä ainoaa ihmistä, joka kertoisi kaikki osoitteet, joihin nuoren tulee mennä. Ei ketään, kenellä olisi langat käsissään nuoren kuntoutuksen ja tuen suhteen.

Jollakin pitää olla langat käsissään, jollain, joka neuvoo, mille ovelle nuoren pitäisi seuraavaksi kolkuttaa.

Sitten yllättävä fakta, joka on ristiriidassa äskeisen ongelman kanssa: Nuorille ei ole olemassa palveluita, joita palvelunohjauksessa voisi tarjota. Jos palveluita on, palvelunohjaus ei toimi. Toisaalta alueilla, jossa palvelunohjaus on kehitetty huippuunsa: ei ole palveluita nuorille kuntoutujille. Jotenkin outo ristiriita Suomessa… Nuorten mielenterveyspalveluita pitää kehittää.

Säätiömme vie eteenpäin Niemikotisäätiössä kehitettyä Nuorten Kulttuuripaja -mallia RAY-rahoitteisesti. Me teemme siten pienen osamme nuorten eteen.

2. Toinen asia on läheisten tuki.
Ehkä yllättävä asia, jonka haluan sanoa ääneen, liittyy länsimaiseen kulttuuriimme ja siitä rakennettuun lainsäädäntöön. Meillä on yksilökeskeinen kulttuuri ja oikeus olla välittämättä toisista ihmisistä. Meillä on oikeus jättää lähipiiri taakse ja jäädä yksin.

Me Sospedissa teemme paljon töitä sen eteen, että perhe-, työ- ja muissa lähiyhteisöissä olisi hyvä olla.

Käydäänpä mutka Kiinassa.
Puhutaan usein, että Aasiassa pidetään hyvin huolta vanhuksista, kun meillä vanhukset hylätään yksinäisyyteen. Kerronpa yhden asian, joka oli itselleni yllätys: Kiinassa lainsäädännössä on varmistettu, että jälkipolven on pidettävä huolta vanhemmistaan. Siis laki.

Hypätään takaisin Suomeen.
Onko meidän lainsäädännössä pykälää, jossa määrätään perhe pitämään huolta jäsenistään?
Eipä taida olla. Maan laki kertoo kansakunnan arvoista. Sopii kysyä, arvostetaanko meillä toisista huolehtimista.

Tässä on se yllättävä asia: 18-vuotta täyttänyt voi tipauttaa itsensä perheyhteisönsä ulkopuolelle Suomen lain tukemana. Jos ei halua perheensä tietävän omia vaikkapa kuntoutusta koskevia asioitaan, se on mahdollista. Toki jollain se on suuri vapautumisen hetki. Mutta useimmilla perheyhteisö kaikkine heikkouksineen ja vajavuuksineen voi kuitenkin olla myös suuri voimavara ja tuki vaikeissa elämän vaiheissa. Tätä ei ole otettu oikealla tavalla huomioon lainsäädännössämme. Lakimme tukee länsimaista oikeutta yksinäisyyteen ja eristymiseen.

Palataan vielä alkuvaiheen tarinaan, jossa puuttui keskustelua eri toimijoiden kesken. Oikea käsi ei tiennyt mitä vasen käsi teki ja päinvastoin. Välistä puuttuivat yhteinen pohdinta, samoilla silmillä näkeminen ja yhteinen sydän.

Suomessa ei keskustella riittävästi. Se valehtelee, joka väittää ettei meillä ole vaikenemisen ja häpeän kulttuuria. Sellainen kulttuuri tuhoaa keskustelun. Keskustelua taas tarvitaan, jotta ongelmia voidaan ratkoa. Aleksis Kiven seitsemän veljestä eivät koskaan jättäneet toisiaan pulaan. Tilanteen vaatiessa oli rajua veljesrakkautta, tappelua ja tunteita, mutta yksin ei ketään jätetty.

Seuraavaksi keskustellaan, koska sitä ei meidän valtakuntaamme mahdu riittävästi. Toisaalta, haluan muistuttaa, että keskustelukaan ei riitä, vaan lopulta on käytävä sanoista tekoihin.

Lassi Rajamäki, Toiminnanjohtaja


v2