Minun tarinani

Lisännyt maalis 5, 2013 Pelirajat’on

Historiaa

Jo pikkupoikana olin kiinnostunut rahapeleistä. Muistan katkerasti kuinka ala-asteen luokkaretkellä pelasin vähät rahani 50-pennin pajatsoon. Teini-ikäisenä pelasin myös korttia rahasta kotona ja naapurissa. Ja tietysti pajatsoa ja muita peliautomaatteja, joita silloin oli. Myös ässä-arpoja raaputin satunnaisesti. Lukiossa aloin käymään bingossa. Kun täytin 18, ravintolassa pelasin kasinopelejä: rulettia ja Black Jackia. Pelaaminen oli silloin kuitenkin vielä hallinnassa ja tappiot olivat kohtuullisen pieniä. Voittojakin tuli joskus, bingosta välillä suurempiakin.

Näin jäin koukkuun kevättalvella 1988

Kaikki muuttui vuoden 1988 alussa, kun Jokeri Pokeri -peliautomaatti tuli markkinoille, tai peli tuli markkinoille jo edellisenä vuonna, mutta kotikaupunkiini se tuli vuonna -88. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Olin silloin huoltoasemalla töissä ja joskus työvuoron päätyttyä kokeilin peliä aluksi muutamalla markalla, myöhemmin muutamalla kympillä. Tämä peli jotenkin veti minua puoleensa heti ensimmäisestä pelikerrasta alkaen. Veti se kyllä muitakin pelaajia, sillä koneelle oli jatkuvasti jonoa. Pelin nopeatempoisuus ja kuvitelma siitä, että kortteja valitsemalla voi vaikuttaa pelin lopputulokseen, tekivät siitä suositun. Lisäksi siinä oli tuplausmahdollisuus jossa oikealla valinnalla pystyi tuplaamaan voittopotin.

Sitten vaihdoin työpaikkaa toiselle huoltoasemalle ja pokerin pelaaminen loppui, mutta vain hetkeksi. Tällä toisella huoltoasemalla ei silloin ollut tätä peliä, joten pelasin taas pajatsoa, hedelmäpeliä ja rulettipeliä. Ässä-arpoja tuli välillä raaputeltua aika paljon ja veikkauksen pelejä pelattua kun työpaikalla oli veikkauspiste. Vuoden 1988 lopussa tällekin huoltoasemalle tuli tämä kone ja silloin se oli menoa.

Pelaamisesta tuli pakkomielle loppuvuodesta 1988

Vuonna 1988 asuin vielä kotona isän ja pikkuveljen kanssa. Elämä alkoholisoituneen isän kanssa oli jatkuvaa taistelua, eikä kolmivuorotyö ainakaan helpottanut siinä selviämistä. Varsinkin iltavuoron jälkeen ei huvittanut mennä kotiin kuuntelemaan isän naljailua. Siis oli helpompi jäädä vähäksi aikaa pelaamaan ja rentoutumaan. Peli oli ystävä joka ei moittinut. Aluksi pelasin vain muutamalla kympillä, ehkä 50 markkaa korkeintaan kerralla. Joskus voitin, mutta enimmäkseen jäin lopulta häviölle. Pikku hiljaa panokset nousivat ja käytin pelaamiseen yhä enemmän aikaa ja rahaa. Kympeistä tuli satasia. Tilannetta ei yhtään helpottanut se että työpaikalta pystyi ottamaan ennakkoa seuravasta tilistä. Pian se meni siihen että seuraava tili oli jo edeltä käsin pelattu. Rahapulassa aloin tekemään siivoushommia keikkaluontoisesti. Kymmenet kerrat lähdin pennittömänä kotiin itku kurkussa ja vannoin etten enää ikinä pelaa, mutta eihän se lupaus tietenkään pitänyt. Aina löytyi syy pelata, jos oli hyvä mieli niin silloin ”palkitsin” itseni pelaamisella, pahaa mieltä taas ”pahensin” pelaamalla. Yhteydenpito ystäviin väheni. En tarvinnut heitä kun pelikone oli paras ystäväni.

Hetkellinen ryhdistäytyminen tapahtui kun veli oli armeijassa

Keväällä 1989 veljeni lähti armeijaan ja me hankimme yhteisen kimppakämpän jonka ylläpito lankesi tietysti minulle. Ja pitihän sinne kalustustakin hankkia. Myös veljen tyttöystävä asusteli tässä kämpässä veljen lomien aikoina. Tämä pakotti minut hetkellisesti hillitsemään pelaamista. Mutta pelasin silti joka ikisen liikenevän markan. Veljen kotiuduttua armeijasta pidin pelaamisessa pienen tauon että sain talouden tasapainoon. Pelihimoon hain helpotusta viinasta. En tiedä auttoiko se, mutta kaikki rahat siihenkin meni. Jälkeenpäin ajattelin, että nappaan pelistä mukavat voitot joilla kuittaan ne rahat. Toisinhan siinä kävi. Jotenkin selvisin kuitenkin tilipäivästä toiseen. Tai välillä piti ottaa pankista lainaa muka autoremonttiin. Syksyllä sain määräaikaistililtä vapautuneet säästöt käyttööni ja peliinhän ne menivät. Ainakin suurin osa niistä, jotain pientä niillä hankin ja maksoin tietenkin pankkilainan. Kävinhän minä myös ulkomailla reissun. Rahaa siellä tietysti meni ihan kivasti. Pelivoitoilla ajattelin nekin kuitata, mutta toisin kävi. Jossain vaiheessa olin vaihtamassa työpaikkaa, että pääsisin pelaamisesta eroon. Ajattelin että samalla saisin parisuhteenkin toimimaan. Pomo ei kuitenkaan halunnut päästää minua menemään, vaan sai kunnon palkankorotuksella minut jäämään. Parisuhde meni sitten saman tien karille. Mitäpä iloa oli palkankorotuksesta, kun kaikki rahat menivät peleihin.

Alamäki syveni kun muutin yksin asumaan keväällä 1991

Keväällä 1991 muutimme veljen kanssa kumpikin omiin asuntoihin, kylläkin samaan rivitaloyhtiöön. Silloin mopo karkasi kokonaan käsistä. Pelasin nyt sekä vapaa- että työaikana yhä isommin panoksin kun koetin päästä omilleni, niin kuin se muka olisi mahdollista. Tilin pelasin ennakkoon ja kun rahaa ei ollut otin pankkitilille pari tonnia nostovaraa. Seurauksena oli se että tili oli kaiken aikaa sen pari tonnia miinuksella. Laskut jäivät rästiin ja menivät lopulta ulosmittaukseen. Eka kerralla se vähän pysäytti, mutta siihenkin tottui. Postissa ei tullut kuin karhukirjeitä ja lopetin postilaatikon tyhjentämisen. Erään pitkän pelirupeaman jälkeen yritin epätoivoissani itsemurhaa hirttäytymällä saunan oveen. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska köysi oli liian ohut ja se sinkui ja myös oven saranat pettivät. Heräsin sitten kylpyhuoneen lattialta naru kaulassa ja ovi kaatuneena niskan päälle. En mennyt seuraavana päivänä töihin koska olin henkisesti ihan romuna. Pomolle valehtelin että olin ryypännyt ja krapulassa. Ruuvasin oven takaisin paikoilleen ja jatkoin elämää. Kohta sen jälkeen veli huomasi postilaatikkoni pursuavan, tuli käymään ja otti asian puheeksi. Selvittelin laskusumaa ja huomasin, ettei tilanne ollut aivan toivoton, vielä. Jotenkin sain raha-asiat järjestymään hetkellisesti. Mutta heti kun ne olivat kun-nossa, pelasin ne taas kuralle. Seurustelukuviot menivät sekaisin kun vietin mieluummin aikani pelikoneen parissa.

Hain ammattiapua

Sitten tuntui, etten jaksa enää yksin miettiä asioita, joten varasin ajan mielenterveystoimistoon. Saihan siellä purkaa sydäntään, mutta varsinaista apua ongelmaani ei löytynyt. Peliriippuvuus tuntui olevan kokolailla outo asia heillekin. Niinpä päätin pärjätä omin päin.

Paha vuosi 1992

Silloin katosi vähäinenkin tolkku pelaamisen hallinnassa. Tein töitä kuin hullu saadakseni mahdollisimman paljon rahaa ja pekkaspäivätkin otin rahana. Kaikki meni kuitenkin peleihin. Laskut jäivät taas maksamatta ja ulosottomies tuli tutuksi. Puhelinliittymä suljettiin maksamattomien laskujen johdosta ja välillä sähkötkin olivat poikki samasta syystä. Visakortti otettiin pois kun laskut olivat maksamatta. Pankkikortille kävi samoin ja nostovara tilitä peruttiin. En saanut pankista edes automaattikorttia. Silloin olin vähän aikaa pelaamatta, että sain laskuja makseltua ja pankkitilin plussan puolelle. Pian taas kuitenkin pelasin entiseen malliin. Sitten uhkasi häätö asunnosta ja se pysäytti minut. Henkisesti olin ihan lamassa enkä jaksanut pitää yhteyttä sukulaisiin. Itsemurha oli mielessä harva se päivä. Viimein siskoni tuli käymään ja kysyi kuinka asiani oikein ovat. Romahdin ja kerroin tilanteen. Selvittelimme laskupinoa ja lopputulos oli aika paha. Laskuja oli rästissä yli 16000 markan edestä. Sisareni lainasi minulle rahaa ja sain laskut maksettua ja häädön vältettyä.

Ryhdistäytyminen

Lupasin sisarelleni olla pelaamatta ja sen lupauksen aioin pitää. Pidinkin sen lähes koko vuoden 1993. Rahaa jäi säästöön ihan mukavasti. Heinäkuun lopussa kuitenkin työt loppuivat ja jouduin työttömäksi. Tästä vastoinkäymisestä huolimatta en sortunut pelaamaan. Purin energiani metsätöihin ja veljen rakennustyömaalla. Kaikki menikin hyvin siihen asti kunnes veljen rakennusprojekti oli valmis joulukuun alkupuolella.

Kuukaudessa konkurssiin

Sitten olin tilanteessa, ettei ollut mitään tekemistä ja joutilasta rahaa oli pankkitilillä. Tai eihän se joutilasta ollut, mutta tuntui siltä. Sillä olisin voinut lyhentää velkaani siskolle, mutta ajattelin tuplata rahat pelissä ja päästä siten velasta kerralla eroon. Niinpä aloin taas pelaamaan ja enemmän kuin koskaan ennen sitä. Lottoakin pelasin isoilla järjestelmillä kuvitellen että siitä saadulla voitolla saisin raha-asiat kuntoon. Toisin kuitenkin kävi. Lopulta uuden vuoden aattona olin totaalisesti rahaton. Silloin olivat vaihtoehdot vähissä. Olin aivan romuna. Kun sisareni tulivat käymään luonani kysymässä isän asioista, minä murruin täysin ja kerroin tilanteeni.

Muutto isän luo

Isä oli alkanut sairastelemaan ja oli jäämässä eläkkeelle. Sisarusten kanssa mietittiin tilannettani alkuvuodesta 1994 ja joku esitti, että muuttaisin isän luo asumaan, niin samalla hoituisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Niinpä sitten muutin takaisin kotiin isän luo. Toinen sisareni lainasi minulle ensi hätään 1000 markkaa että saisin tupakkaa ostettua. Lähdin sitten käymään veljen luona kylässä ja paluumatkalla pysähdyin entiselle työpaikalle tankkaamaan auton ja ostamaan tupakkaa. Ostin tupakkaa ja ajattelin pelata hieman ja sitten tankata auton koska bensa oli tosi vähänä. Lopputulos oli kuitenkin se että pelasin loput rahat ja auto jäi tankkaamatta.

Itsemurhayritys

Viimeisen markan pelattua olin aivan sekaisin ja vihainen itselleni. Olin taas pettänyt kaikki minuun uskoneet ihmiset. En enää nähnyt elämälläni mitään suuntaa ja päätin tappaa itseni. Ajoin kotiin ja ajoin auton autotalliin. Kytkin pakoputkeen muoviputken ja ohjasin putken toisen pään auton sisälle. Käynnistin auton ja pakokaasu alkoi virrata autoon. Siinä minä vain istuin ja odotin kuolemaa. Lopulta menetin tajuntani. Muutaman tunnin päästä heräsin kylmyyteen ja hirvittävään päänsärkyyn. Autosta oli loppunut bensa ja se oli sammunut ennen kuin ehdi kuolla. Tästä itsemurhayrityksestä ei juuri keskusteltu. Isä käski vaan lopettamaan moisen pelleilyn. Elämä jatkui ja niin pelaaminenkin vielä hetken aikaa.

Pelaaminen loppui

Pelaaminen loppui kun ulosottomiehet vierailivat taas luonani. Tällä kertaa ulosmitattiin auto ja peräkärry. Toinen sisareni ja tätini lainasivat minulle rahaa jotta saisin velat maksettua. Nyt päätin sitten lopettaa pelaamisen lopullisesti. Se päätös piti. Palloilin työttömänä koska oli syvin lama ja töitä ei yksinkertaisesti ollut tarjolla. Viimein pääsin kuitenkin töihin ja elämä alkoi hymyillä. Pystyin maksamaan lainat sisarilleni takaisin. Täti ei omaa osaansa halunnut ja sen sijaan kävin aina välillä auttelemassa häntä pienissä askareissa.

Kunnes alkoi taas uudelleen

Neljän ja puolen vuoden pelaamattoman jakson aikana olin saanut talouteni hyvään tasapainoon. Syksyllä 1998 rakensin mökille saunaa ja fiilis oli korkealla. Jostain syystä aloin taas pelaamaan ja kun alussa sain ihan mukavia voittoja, niin siinä sitä taas oltiin samassa liemessä. Pelaaminen pysyi nyt kuitenkin hallinnassa enkä pelannut talouttani sekaisin vaan pystyin maksamaan kaikki laskut ajallaan. Kaikki muuttui syksyllä 2001. Olin keväällä ottanut lopputilin ja kesä oli mennyt mökillä touhutessa. Pelaaminen oli ollut vähäistä. Syksyn tullen aloin pelaamaan enemmän ja mieliala oli muutenkin maassa. Lopulta peliin meni taas kaikki rahat. Seuraavaan kevääseen mennessä olivat raha-asiat taas sekaisin ja niin olin minäkin. Sisareni ja veljeni toimittivat minut hakemaan apua ammattiauttajilta ja auttoivat myös raha-asioiden selvittämisessä. He lainasivat minulle rahaa jotta sain perintätoimistot niskastani. Mieliala koheni lääkityksellä nopeasti ja pelaaminen jäi taas hetkeksi.

Viimeinen pelirupeama

Syksyllä 2002 mieliala oli huipussa ja aloin taas pelaamaan kun oli niin hyvä olo. Summat pysyivät kuitenkin kohtuullisina. Alkuvuodesta 2003 jouduin psykoosiin ja yritin itsemurhaa. Sen jälkeen olin 2,5 kuukautta psykiatrisessa sairaalassa hoidossa. Isä kuoli juuri kun pääsin sairaalasta pois. Kevät ja kesä menivät jonkinlaisessa sumussa. Syksyllä toimintakykyni oli jo parempi ja sitten aloin taas pelata. Nyt pelasin taas aika reippaasti ja mieliala sukelsi synkkyyteen melko nopeasti. Tuntui että jokainen pelaamisen jakso oli aina edellisiä pahempi henkiselle hyvinvoinnille. Viimeisen pelipäivän jälkeen tunsin vahvasti, ettei pelaaminen enää ollut yhtään hauskaa, vaan pelkkää tuskaa josta oli päästävä eroon. Pelkäsin kuitenkin, etten selviä tilanteesta yksin, vaan teen tuskissani itselleni jotain pahaa. Niinpä hain apua ammattilaisilta. Onneksi sain mielenterveystoimiston kautta lähetteen päihdeklinikalle kolmen viikon hoitojaksolle. Muutaman päivän sinnittelin itsekseni ennen kuin hoitojaksoni päihdeklinikalla alkoi.

Ei se ehkä ollut aivan oikea hoitopaikka minulle. Oli vähän orpo olo peliongelmaisena olla päihdeongelmaisten seassa. Apua sieltä kuitenkin sain. Minulla oli siellä aivan mahtava terapeutti, jonka kanssa pohdimme ongelmaani. Siellä ensimmäistä kertaa sain tehtäväksi miettiä mikä oli syynä siihen, että pelaaminen muuttui hauskanpidosta ongelmaksi. Huomasin, että vuonna 1988 syksyllä hain pelikoneelta sitä hyväksyntää, jota en kotona isältäni saanut. Nyt kun isäni oli kuollut, en tarvinnut enää hänen hyväksyntäänsä teoilleni.

Koska pelaaminen oli vienyt paljon aikaa, jouduin miettimään mitä tekemistä keksisin sen tilalle päiviä täyttämään. Päihdeklinikan jakson jälkeen jatkoin näiden asioiden pohtimista terapeuttini kanssa mielenterveystoimistossa. Aluksi yhdistystoiminta toi minulle muuta ajattelemista ja siellä sain myös hyväksynnän kokemuksia. Syksyllä menin hoiva-alalle valmentavalle kurssille ja vuoden 2004 alusta aloin opiskelemaan iltakoulussa myynnin ammattitutkintoa. Vuoden 2005 alussa aloitin opiskelut päiväkoulussa lähihoitajaksi. Niihin keskittyminen vei ajatukset pois pelaamisesta. Tietenkin samalla olen joutunut oppimaan elämään ihan uudella tavalla. Laskut pitää huolehtia ajallaan, eikä niitä vaan survaista avaamattomina johonkin laatikkoon. Jos joskus ei pysty maksamaan laskua ajallaan, yleensä soittamalla velkojalle sen eräpäivää voi siirtää. Enää en kuvittele korjaavani huonoa taloudellista tilannetta mahdollisilla pelivoitoilla.

Ehkä tärkein opeteltava oli tapa reagoida erilaisiin elämän vastoinkäymisiin, isoihin kuin pieniinkin. Tähän asti olin reagoinut niihin pelaamalla, mutta nyt piti keksiä uusia keinoja. Onneksi niitä löytyi kun jaksoin olla tiukkana. Pikku hiljaa opin uusia käyttäytymismalleja ongelmatilanteisiin. Myös itseni palkitsemiseen jouduin löytämään jonkun muun kuin pelaamisen. Se ihme kyllä olikin paljon vaikeampaa. Alkoholi tuli ensimmäisenä mieleen, mutta eihän se ollut juurikaan pelaamista parempi vaihtoehto. Sitten siirryin suklaaseen ja hyvään ruokaan. Hyvin se on tähän asti toiminut. Lisäksi ostelen silloin tällöin jotain kivaa itselleni.

Pelitön elämä

Pelaaminen siis loppui 30.9.2003 ja siitä lähtien olen ollut pelaamatta peliautomaatteja. Ensimmäinen pelaamaton viikko meni helposti kun olin raivoissani itselleni pelaamisesta. Sitten raivo unohtui ja mieleen tuli toive mahdollisista tulevista voitoista. Sen vaiheen yli kun jaksoin taistella, niin sitten helpotti. Tämän jälkeen pelaaminen tuli mieleen aina ajoittain. Ajan myötä kuitenkin yhä harvemmin. Olen kuitenkin nähnyt jopa unia pelaamisesta. Jotkut niistä ovat niin todentuntuisia, että herättyä pitää oikein tosissaan miettiä, että olenko todella sortunut taas pelaamaan. Kuivilla olen kuitenkin pysynyt.

Loppuikäni kannan peliriippuvaisen leimaa. Lottoa, Viking-lottoa ja Eurojackpottia pelaan viikoittain pari riviä. Niissä arvonta on kuitenkin vain kerran viikossa ja tuloksen näkemiseen menee siten aikaa. Lisäksi niissä voi voittaa sellaisen summan joka jo tuntuisi joltakin. Arpoja en ole raaputellut, koska niissä näkee tuloksen heti ja jos häviää, niin tulee himo ostaa uusi arpa voiton toivossa. Kenoa, pitkävetoa, monivetoa ja tulosvetoa olen joskus pelannut, mutta olen huomannut että niidenkin pelaaminen herättää minussa taas halun pelata peliautomaatteja. Näissä peleissä kun tulos selviää päivittäin, niin niissäkin tulee kiusaus tappion jälkeen pelata uudelleen. Jos ei sille päivälle voi enää pelata, tulee mieleen kokeilla peliautomaattia. Olen huomannut paremmaksi välttää kokonaan näitä nopeatempoisia pelejä.

Ajatusmaailmaa olen joutunut muuttamaan melko radikaalisti. Olen hyväksynyt sen, että pelaamani rahat on loppuiäksi menetetty, eikä niitä saa millään takaisin. Joskus tulee mieleen, että ei kai se niin paha ole jos vaikka pari euroa pelaisin ja lopettaisin siihen. Mutta onneksi tähän asti on järki tullut päähän ja olen itseni tuntien ajatellut, ettei se siihen jäisi. Jokainen pelattu euro olisi vain lisää turhuuteen syydettyä rahaa ja itselle aiheutettua mielipahaa.

Epilogi minun tarinaani

Tällä hetkellä olen ollut pelaamatta peliautomaatteja 9 vuotta, 5 kuukautta ja muutaman päivän päälle. Nämä vuodet ovat kuluneet todella nopeasti, vaikka alussa jokainen pelaamaton päivä tuntui kestävän ikuisuuden. Olen opiskellut uuden ammatin ja saanut vakituisen työpaikan. Siinä en todennäköisesti olisi onnistunut jos olisin jatkanut pelaamista. Pelatessaan sitä syyllistää itseään ja tuntee olevansa huono ihminen. Se syö itsetuntoa ja siten ei uskalla ottaa uusia haasteita vastaan.

Näin jälkeenpäin ajateltuna olin aika sumussa kun pelasin. Elämäni pyöri lähes kokonaan pelaamisen ympärillä. Silloinkin kun en pelannut, se oli ajatuksissani kaiken aikaa. Harrastukset ja ystävät jäivät koska pelaaminen kiinnosti enemmän. Myös perheen perustaminen jäi minulta väliin koska pelin kanssa tiesin miten toimia, mutta parisuhteen ongelmia en osannut käsitellä, vaan pakenin niitä pelien luo. Parisuhteen ongelmia en ole vieläkään oppinut hallitsemaan, mutta jotain olen kuitenkin oppinut. Ennen pakenin aina elämän vastoinkäymisiä pelaamiseen, mutta nyt on toisin. Vaikka elämä on koetellut, olen kohdannut ongelmat, enkä paennut niitä pelien pariin.

Elettyä elämää ei tietenkään voi muuttaa, tehty mikä tehty. Jos kuitenkin voisin muuttaa edes yhden asian elämässäni, niin pitäisin itselleni vuonna 1993 ankaran puhuttelun. Kehottaisin itseäni hakemaan opiskelemaan. Silloin elettiin syvintä lamaa jolloin työpaikat olivat kiven alla. Sen sijaan että kieriskelisin itsesäälissä ja kirjoittaisin epätoivoisia työhakemuksia, voisin käyttää senkin ajan uuden ammatin opiskeluun. Kun lama loppuisi, olisi minulla uusi ammatti ja maailma avoinna edessä.

Käännekohta parempaan tapahtui kuitenkin vuonna 2003 kun lopetin pelaamisen. Siihen loppui minua vuosia vaivannut huono onni. Tai ei se itsestään loppunut, vaan minä lopetin sen. En antanut sille enää mahdollisuutta. Otin vastuun elämästäni ja annoin hyvien asioiden tapahtua. Paikallisessa mielenterveysyhdistyksessä minua rohkaistiin kokeilemaan uutta haastetta. Menin työvoimatoimiston järjestämälle kurssille. Siellä huomasin, että minusta on vielä johonkin, että minussa on jotain hyvää, jotain annettavaa tälle yhteiskunnalle. Kun hyville asioille antaa mahdollisuuden, ne vievät elämässä eteenpäin. Minut ne veivät kouluun opiskelemaan uutta. Ensin suoritin ammattitutkinnon iltakoulussa ja sen jälkeen jatkoin opiskelua päiväkoulussa. Opiskelin ahkerasti ja pärjäsin hyvin, vaikka kävin iltaisin ja viikonloppuisin töissä. Valmistuin uuteen ammattiin ja pääsin heti töihin. Työsuhteeni vakinaistettiin vuoden kuluttua. Koska olin aikoinani itse saanut tukea mielenterveysyhdistyksestä, niin jossain vaiheessa päädyin sinne vertaisryhmänohjaajaksi. Heti aloitettuani huomasin pitäväni tehtävästä koska samalla kun auttaa ja tukee toista, siinä saa myös itse tukea. Samankaltaiset elämänkokemukset yhdistävät ja muiden kanssa jaettuna murheetkin tuntuvat pienemmiltä. Kun viime kesänä kuulin ensimmäistä kertaa Pelirajat’on ryhmätoiminnasta, päätin ryhtyä ryhmänohjaajaksi heti kun se aikatauluuni sopii. Nyt on koulutus käytynä ja ryhmä pyörimässä.

Silloin kun pelasin, en kyennyt suunnittelemaan tulevaisuutta kuin seuraavaan pelirupeamaan asti. Nyt pystyn suunnittelemaan asioita pidemmällä tähtäimellä vaikkei se vieläkään helppoa ole. Viihdyn työssäni ja toivon että terveyteni säilyy sellaisena että pystyn jatkamaan sitä mahdollisimman pitkään. Toki minulla on myös haaveita. Haaveilen edelleen että löytäisin itselleni elämänkumppanin jakamaan ilot ja surut. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin.

Kirjoittaja
Pelirajat’on-vertaisryhmän ohjaaja


v2