Ongelmista valoon – peliongelmaisen tarina

Lisännyt loka 25, 2013 Pelirajat’on

Olen kai aina ollut jollain tavalla koukussa voittamiseen. Siitä tulee hyvä tunne ja saa jollain tasolla epäsuoraa kiitosta itselleen. Koin lapsena kauhean vähän sitä saavani. En ollut vielä 15 vuottakaan kun osasin jo upottaa kolikot taskunpohjalta peliautomaatteihin kaupoissa. Usein sieltä sai tuplattua rahansa, välillä enemmänkin.

2009 vuoden alussa lähdin RAY:lle töihin. Olin pelipöydissä jakamassa kortteja. Minua on koulutettu ongelmapelaamisen suhteen. Näin työssäni pelinhoitajana monta esimerkkitapausta ja harmittelin mielessäni ihmisen heikkoutta. Silti minusta tuli riippuvainen, jäin kiinni voittamisen tunteeseen kolikkoautomaateissa.

Pelaaminen alkoi hallitsemaan täysin elämääni. Olin ajautunut velkakierteeseen. Ihmissuhteissa työnsin kaikkia kauemmaksi, enkä halunnut kenenkään tietävän, että olin veloissa korviani myöten. Se oli niin häpeällistä. Valehtelin melkein joka päivä. Pahinta oli, että valehtelin itselleni. Jotenkin uskottelin, että seuraavan kerran kun voitan, saan hävittyjä rahoja takaisin. Kuten arvata saattaa, kaikki vähäiset voitetutkin rahat löysi tiensä melko nopeasti takasin pelikoneisiin.

Olin levoton ja älyttömän levoton, jos tilillä tai kukkarossa poltteli raha – se viimeinen kymmenen euroakin oli pakko päästä pelaamaan. Ystävät ovat jälkikäteen sanoneet, että minuun ei saanut kontaktia. Olin äreä jos hävisin. Niin ja jos voitin, en ajatellut muuta kuin pääsyä pelaamaan uudestaan. Kaupassa suunnittelin aina ostokseni niin, että jäisi mahdollisimman paljon rahaa pelattavaksi. Pidin viiden euron juustoa liian kalliina ostettavaksi, mutta viidessä minuutissa olin saattanut hävitä 50 euroa peliin.

Olin töissä paikallisessa baarissa vuonna 2010. Töiden jälkeen jäin työpaikalle pelaamaan suljettuani baarin ja kuvittelin, että kukaan ei näe tai tajua sitä. Suhteellisuudentaju hämärtyi täysin. En enää uskaltanut avata kirjeitä, laskupinot hirvitti. Työnsin ne sivuun ja jatkoin samaa rataa. Uskoin sokeasti siihen, että vielä voitan ja saan talouden kuntoon.

Ahdistus kasvaa aika suureksi, kun mitään ulospääsyä tilanteesta ei näe. Ystäville tai edes omalle äidille ei uskalla kertoa asian todellista laitaa. Otin pikavippejä niin kauan kuin sain, maksamatta niistä mitään takaisin. En välittänyt. Kaikki energia meni siihen, että yritin saada rahaa pelaamiseen. Jälkeenpäin naurattaa, miten esimerkiksi kuudelta eri kaverilta lainasin rahat ajokortin kakkosvaihetta varten tai sukulaisilta koulukirjoja varten. Monet sähkölaskut on jäänyt maksamatta ajallaan, vaikka rahoja niihin on hommattu usean kerran kuussa.

Vuonna 2010 syksyllä olin valmis menemään niin pitkälle pelaamisessa, että lainasin silloiselta työpaikaltani rahaa salaa – aikeissa maksaa ne takaisin ennen kuin ketään huomaa. Asia huomattiin ennen kuin olin ehtinyt palauttaa rahat. Häpeä oli niin suuri, etten pystynyt asiaa töissä myöntämään. Juttua alettiin tutkia ja jatkoin vielä töitä normaalisti. Aavistin kyllä esimiehen ja työkaverin epäluulon minua kohtaan, mutta jotenkin suljin sen pois mielestäni. Vuonna 2011 tammikuussa työpalaverissa kerrottiin todisteet. Töissä tiedettiin minun olevan rahojen häviämisen takana. Se hetki pysäytti. Myönsin asian ja kirjoitin erotodistuksen. Muistan ikuisesti sen hetken kun astelin palaverista ovesta ulos. Maailmani oli romahtanut, sanan jokaisessa merkityksessä. Aiemmin oli jo mennyt luottotiedot, enkä saanut lainaa mistään. Nyt meni se elämän ainut oljenkorsi, työpaikka! Ajoin autolla niin lujaa ja pitkälle kun pääsin. Mielessä pyöri tuhat asiaa. Päällimmäisenä se, miten tämän selitän sukulaisille ja kavereille? Pystynkö vielä pitämään kulisseja pystyssä. Mietin jo hetken, pääsisinkö helpommalla jos ajaisin autoni täysiä metsään.

Esimies sanoi uskovansa nuoruuden hölmöyteeni ja antoi asian olla siinä mielessä, että maksoin ainoastaan takaisin ottamani rahat. Yksi murhe siis selätetty, en saanut syytettä kavaltamisesta – sekin olisi ollut mahdollista, vaikkei isosta summasta kyse ollutkaan.

Juorut alkoivat liikkumaan nopeasti pienessä pitäjässä. Minulla oli sellainen olo, että jokainen vastaantulija katsoi minua jotenkin oudosti tai puhui minusta selän takana. Se tuntui kurjalta. Sen lisäksi että työpaikka oli mennyt, oli sellainen olo, että toisten silmissä minulla ei ollut uskottavuutta ollenkaan.

Kaksi viikkoa lopputilin jälkeen menetin ajokorttini, koska pelaamisen takia en ollut jaksanut huolehtia edes lopulta saamaani 2-vaiheen todistusta ajoissa poliisiasemalle. Muistan jutelleeni hyvän kaverini kanssa, joka kysyi minulta, että mitä nyt? Aionko nyt jo lopettaa hölmöilyn? Kaikki oli mennyt, työpaikkaa myöden. Pohja tuntui olevan lähellä.

Se häpeä mitä tunsin, oli sanoinkuvaamattoman suuri. En osaa sanoa, mistä löysin sellaisen positiivisen kantavan voiman sisältäni. Ehkä se osin johtui siitä, että vihdoin olin rehellinen itselleni, en yrittänyt olla mitään muuta tai pitää ”kaikki on hyvin” -kulisseja pystyssä. Olin vihdoinkin vain ja ainoastaan oma itseni ja rehellinen itselleni. Myönsin peliongelmani ja aloin selvittelemään seurauksia ja vaikeuksia, mitä siitä oli ehtinyt koitumaan. Otin yhteyttä ulosottomieheen ja kävin velkaneuvojalla. Sielläkin kerroin rehellisesti, mistä johtuen tilanne oli ajautunut siihen pisteeseen, että laskuja oli maksamatta ja vuokrakämpässä olin häätöuhan alla.

Päätin, että lopetan pelaamisen. En anna pelien enää hallita elämää, vaan yritän olla itse oman elämäni suunnannäyttäjä. Marssin työvoimatoimistoon ja päädyin vanhainkodille työharjoitteluun. Ihastuin työhön ja hain kouluun. Töitä riitti heti työharjoittelun jälkeen ja se antoi voimia jaksaa kahlata eteenpäin talousahdingossa. Syksyllä 2011 aloitin opiskelut lähihoitajaksi. Rakastin työtäni ja yhä edelleenkin, lähden joka päivä hymyilevänä töihin.

Repsahdin useasti ja pitkän, lähes pelaamattoman, ajan jälkeen aloin taas keväällä 2012 pelata pieniä summia kolikkopeleihin. Kuten arvatakin saattaa, hiljalleen summat alkoi kasvaa. Olin saanut paljon velkoja maksettua ja elämä näytti aurinkoista puoltaan, mutta edelleen peliriippuvuus kalvoi sisintä. Rahat kukkarossa polttelivat.

Elokuussa 2012 romahdin ja pelasin useampaan otteeseen päivän palkan alle puolessa tunnissa. Asia nolotti ja ajattelin, että taasko alamäki alkaa! Olin jälleen toisinaan poissaoleva ja äreä läheisille. Jotain olin kuitenkin kaikista hölmöilyistäni oppinut – olin kaikesta huolimatta nyt rehellinen. Näin itselläni ongelman.

Elokuisena yönä ajoin autolla ja taas oli se tunne polttelemassa, että pelaamaan olisi päästävä. Aiemmin päivällä olin pelannut kaupassa käydessäni. Soitin kaverilleni, jonka tiesin sanovan asiat minulle suoraan, ei pahalla – vain rehellisesti. Hän kysyi, miksi pelaan? En osannut vastata siihen muuta kuin, että muuten vaan. Hän muistutti minua siitä, että haluanko oikeasti taas jatkaa samaa rataa ja päästää elämän valumaan sormien välistä niin kuin aiemmin oli käynyt. Nyt olisi kaikki kortit käsissä saada asiat kuntoon.

Minulla loksahti päässä jokin kohdalleen – totta, miksi pelaan muuten vaan? Siinä hetkessä päätin, että nyt saa pelaaminen loppua kokonaan. On parempi, etten pelaa sitä yhtäkään euroa kiusatakseni itseäni. 2012 elokuun lopulta lähtien olen ollut kokonaan pelaamatta. Päätös on pitänyt vaikeinakin hetkinä vahvan tahdonvoiman takia. Häpeän kanssa painin pitkään yksin ja yhä edelleenkin toisina päivinä on vaikeampi antaa anteeksi itselleen. Kävin läpi pitkän itseinhon, tuntui että olin kaikille valehtelemilleni ihmisille jotain velkaa. Vaikeinta on ollut löytää jotain korvaavaa siihen mielihyvään, mitä pelaaminen tuotti. Osa kavereista, jotka pysyi vaikeankin ajan yli rinnalla, ovat entistä rakkaampia ja tärkeämpiä. En osaa sanoin kiittää kaikista kannustavista sanoista ja hetkistä.

Työssäni pystyn auttamaan muita, mikä luo päivittäin hyvän mielen. Jollain tavalla nautin siitä ja tunnen itseni niin vapautuneeksi, että uskallan rehellisesti puhua ongelmistani. Vaikka kyse onkin ”vain” peliongelman selättämisestä, niin minusta tuntuu että olisin kiivennyt Mount Everestin yli. Niin pitkä ja jyrkkä on matka ollut tähän pisteeseen, jossa nyt olen. On ihana todeta, että pystyn nykyään seisomaan omilla jaloillani, olematta mitään muuta kuin oma itseni. Elämänasenne on muuttunut niin, etten nykyään muserru ongelmien edessä ja pakene pelaamaan, vaan olen vahva kohtaamaan ne. Tiedän että kaikesta voi selvitä – myös peliongelmasta!

Kirjoittaja,
Pelirajat’on-vertaisohjaaja


v2