Oppimisen kokemus – kasvun riemu

Lisännyt loka 31, 2013 TYKE

Ulla Kyronseppa

Kuten useimmat asiat tässä maailmassa ja elämässä, on myös käsitys oppimisesta muuttunut kovasti minun elinaikanani, eikä vain elinaikanani, vaan jopa työikäni aikana. ”Oppia ikä kaikki”-sananparsi on kuitenkin edelleen validi. Kun olin opiskeluaikana ja varhaisina työvuosinani sekä neurologian klinikalla että lastensuojelussa tutustunut heiveröisesti oppimisen teorioihin ja oppimispsykologiaan ja olin innoissani verkalleen omaksumistani tiedoista, aloin ensin psykoterapiaopintojen myötä ja myöhemmin työnohjaustyön kokemusten innoittamana viehättyä kokemuksellisesta oppimisesta ja oppimisen kokemuksesta. Olin varsin vaikuttunut huomatessani, ettei tieto olekaan kaikki eikä yksistään ylivertaista, vaan oppimista on tietoisuuden tasolla todella tapahtunut vasta sitten, kun tieto on sisäistynyt, muuttunut taidoksi ja integroitunut persoonallisuuteen.

Kun olimme niiden työtovereideni kanssa, jotka olivat tehneet aloitteen tämän juhlaseminaarin järjestämisestä, suurkiitos heille, valinneet seminaarille teeman Oppimisen kokemus – kasvun riemu huomasin, että oppiminen oli Helsingin yliopiston Studia Generalia luentojen aiheena. Tämä tapahtui viime keväänä. Kävin kuuntelemassa muutamaa luentoa ja olin iloisesti yllättynyt siitä, että tieteellinen tutkimus on päätynyt samantyyppiseen käsitykseen oppimisesta kuin minä itse tutkiessani käytännössä ahkerasti kokemuksesta ja kokemuksessa oppimista sekä omalla ja läheisteni kohdalla, että työssäni psykoterapia-asiakkaiden, työnohjaajakoulutettavien ja työnohjattavien kanssa.

Oppiminen ja kasvu ovat seminaarin teemassa rinnakkain. Ymmärtääkseni kasvu mielletään vahvasti emotionaaliseksi käsitteeksi, se kuuluu myös dynaamisen psykoterapian sanastoon. Dynaamisessa psykoterapiassa ehkä vierastetaankin jonkin verran kognitiivispainotteista oppimisen käsitettä. Psykoterapiassa muutoksen mielletään tapahtuvan vuorovaikutuksessa, terapeutin ja potilaan vuorovaikutussuhteessa.

Kuten psykoterapiassa, myös työnohjauksessa on keskeistä henkilökohtaisen kokemuksen kuuleminen sekä hyväksyvä läsnäolo. Työnohjauksessa painottuu dialoginen puhe ja tutkiva ote. Työnohjauksen tavoitteena on oppiminen, oppimisen teoriat ovatkin työnohjauksen viitekehystä.

Miellän kunnollisen, todellisen oppimisen, kokemuksessa oppimisen ja kokemuksesta oppimisen mitä suurimmassa määrin emotionaalisena tapahtumana ja emotionaalisena prosessina. Itse asiassa kaikessa oppimisessa on mielestäni aina myös emotionaalinen sisältö. Minulle käsitteet kasvu ja oppiminen ovatkin alkaneet elää synonyymeinä. Kun oppimista tapahtuu, se merkitsee kasvua. Tämä näkökulma on luonnollisesti ihmistyöntekijän näkökulma.

Eräs oppimiskäsityksissäni ajallisesti ensimmäisiä silmät avaavia tapahtumia oli vuorovaikutus lastensuojelulaitoksessa 1970-luvulla erään silloin 12- vuotiaan tytön kanssa. Hänen epäluottamuksensa ihmisiin oli massiivinen. Toimin hänen hoidostaan ja kasvatuksestaan vastaavana psykologina. Hän ilmaisi epäluottamuksensa läsnä ollessani niin, että alkoi huutaa, kun tulin huoneeseen. Kun olimme neuvottelussa ja hänen äitinsä vaati häntä käyttäytymään asiallisesti, hän ei huutanut, vaan laittoi kädet korvilleen aina kun minä puhuin. Tätä jatkui pitkään. Onneksi tytöllä oli pitkä sijoitus kyseisessä lasten kodissa. Muistaakseni runsaan vuoden kuluttua hänen käyttäytymisensä minua kohtaan alkoi muuttua. Hänestä tuli ystävällinen ja hän tuli jopa oma-aloitteisesti luokseni puhumaan asioistaan. Vielä aikuisenakin, kun hänellä oli jo omia lapsia, hän otti minuun yhteyttä ja halusi puhua heistä. Kysyin häneltä, sitten kun hänen suhtautumisensa oli jo pitkään ollut muututtuaan vakaata, muistaako hän, miten oli kokenut minut alussa epämiellyttävänä ja kysyin, minkä hän ajattelee vaikuttaneen suhtautumisensa muutokseen. Hän sanoi, että kun hän ymmärsi minun vain pysyvän ja pysyvän siinä ja olevan kiinnostunut hänestä ja hänen asioistaan, hän alkoi uskoa, että olen tosissani.

Olinhan toki jo ennen näitä tapahtumia teoreettisesti tuntenut lapsen kehityksen lainalaisuuksia ja olin myös tietoinen tämän tytön epävakaista kasvuolosuhteista, mutta juuri tämä kokemus sai minut uudella tavalla ymmärtämään persoonallisuuden kehityksen muotoutumista. Opin uutta, tapahtui syväoppimista, se tapahtui vuorovaikutuksessa ja tieto integroitui tämän kokemuksen myötä persoonallisuuteeni.

Pienet lapset ovat myös opettaneet minua. Pienten lasten oppimiskyky ja oppimishalu on hämmästyttävä. Seuraavassa muutama väläys:
– 3-vuotias sanoo ylpeänä: ”Olen jo niin iso, että osaan totella äitiä” tai ”Olen jo niin iso, että olen ollut jäähyllä”.
– 4-vuotias ei malta millään odottaa, että äiti avaisi syntymäpäivälahjansa, vaan pyrkii itse avaamaan sitä. Kun aikuiset toppuuttelevat häntä, sanoo 7-vuotias isosisko ”ajattele nyt vähän, jos äiti tulisi avaamaan sinun lahjaasi, kun on sinun syntymäpäiväsi, miltä se sinusta tuntuisi”.
– Kun 7-vuotias seuraa 4-vuotiaan pikkusiskon itkuista eroahdistusta äidin lähtiessä ja hänen jäädessä muiden kanssa, sanoo isosisko ymmärtävästi ”Hänellä on nyt se, mikä mulla oli silloin”.

Myös psykoterapiapotilaani ovat osoittaneet minulle, että se mikä teoriassa on ollut tiedossani, todella tapahtuu terapeuttisessa vuorovaikutuksessa. Merkittävinä oppimisen ja kasvun merkkeinä olen ymmärtänyt psykoterapiapotilaideni tunnistamat muutokset itsessään, kun he sanovat jotakin seuraavanlaista
– olen oppinut, että kun ahdistus tulee, voin yrittää pysyä rauhallisena, koska nyt tiedän, että ahdistustila kestää vain jonkin aikaa, sitten olo muuttuu, helpottuu. Olen oppinut luottamaan siihen, että ahdistus on väliaikainen tila, se ei kestä lopun ikää.
– olen oppinut käymään sisäistä keskustelua. Kun tapahtuu jotain kuohuttavaa, ahdistavaa tai muuten tunnen voimakkaita tunteita ja mieleni on kaaoksessa, ryhdyn jäsentämään ja keskustelemaan mielessäni tätä asiaa ja pohtimaan asiaa eri näkökulmilta, pohtimaan eri puolia asiasta. Olen oppinut sen täällä sinun kanssasi keskustelemalla. Jatkan sitä nyt yksin, sisäistä puhetta mieleni sisällä.

Sekä psykoterapissa että työnohjauksessa keskeinen rooli oppimisessa on paitsi kokemuksen tunnistamisessa ja dialogisessa tutkimisessa myös reflektoinnissa. Vuorovaikutus on oleellinen osa oppimista oppimisprosessin joka vaiheessa. Oppimiseen tarvitaan myös sitä, että tulemme kosketetuksi, siis emotionaalinen kokemus. Lähes välttämätön, mutta vähintään edistävä tekijä oppimiselle on vielä yhteisöllisyys, yhteys toisiin ihmisiin ja yhteinen toiminta edistää oppimista.

Muutama väläys Helsingin Yliopiston Studia Generalia -luennoilta keväältä 2013:
Professori Sari Lindblom-Ylänteen tutkimisen aluetta on yliopisto-oppiminen ja hän jäsentää seuraavassa oppimista viimeaikaisen yliopistopedagogisen tutkimuksen avulla. Hän määrittelee oppimisen nykytutkimuksen valossa yhteisölliseksi ja sosiaaliseksi prosessiksi, joka tapahtuu vuorovaikutuksessa sosiaalisen ja fysikaalisen ympäristön kanssa. Hän sanoo oppimisen olevan kehitys ja muutos, joka tapahtuu, kun jotain menee mankelin läpi. Hän puhuu syväsuuntautuneesta oppimisesta, joka on ymmärtämään pyrkivää. Kokemusta hän nimittää tulkinnaksi. Hän painottaa tunteiden suurta merkitystä oppimisessa, puhuu lähinnä siitä, kuinka positiiviset tunteet edistävät oppimista ja negatiiviset tunteet saavat joskus yrittämään entistä enemmän. Nämä tulokset ovat siis yliopisto-opintoihin vaikuttavista tekijöistä. Hän sanoo vielä, että oppiminen on hidas kehitysprosessi, jossa prokrastinaatiolla on merkittävä rooli. Prokrastinaatio tarkoittaa vitkuttelua, oppimisprosessissa on vitkuttelulla, vitkuttelun ihanuudella ja kurjuudella merkittävä osuus.

Professori Sari Lindblom-Ylänne käytti luennollaan kuulijoita osallistavaa, vuorovaikutuksellista menetelmää, jota en ole ennen tavannut. Hän kyseli kuulijoiden omia oppimiskokemuksia ja niitä sai ilmaista nostamalla joko myönteistä kantaa ilmaisevan mielipiteen vihreällä lipukkeella tai kielteistä kantaa ilmaisevan punaisella lipukkeella. Hieno keino saada monisatapäinen kuulijakunta tarkastelemaan omakohtaisesti asiaa ja jakamaan kokemuksiaan.

Professori Maija Aksela, jonka erityisalaa on kemia, on tutkinut, miten eri tavoin lapsia ja nuoria voidaan tukea matematiikan ja luonnontieteiden opetuksen parissa oivaltamisen ja onnistumisen iloon. Tätä toteutetaan Helsingin yliopistossa toimivassa Luma-keskuksessa, jossa on tutkimuspohjaisesti kehitetty informaalisen oppimisen muotoja Pikku-Jipoista uusiin innovatiivisiin Tiedeluokkiin. Keskeisessä roolissa toiminnassa on tunneoppiminen ja ajattelutaidot. Yhteisöllisen oppimisen merkitystä hän kuvaa sanomalla ”yhdessä olemme enemmän”. Hän sanoo tunteiden ohjaavan oppimista 50-60% ja että juuri tunneoppiminen ja ajattelutaidot ovat oppimisessa keskeisiä. Hän puhuu myös syväoppimisesta ja siitä miten on keskeistä tuoda tunteet ja erilaiset taidot kuten ajattelutaidot, keskustelutaidot, tunnetaidot ja metakognitiiviset taidot tiedon rinnalle oppimisprosesseissa ja oppimistavoitteissa. Edelleen hän puhuu siitä, miten tärkeää on kysymään ja ihmettelemään oppiminen ja sanoo tutkivan keskustelun olevan oppimisen kannalta tärkeintä.

Neurotieteilijä, professori Synnove Karlsson kertoi, miten aivotutkimus on kartuttanut tietoa siitä, mitä aivoissa tapahtuu oppimisen seurauksena. Kuten tiedämme aivot ovat muovautumiskykyiset ja harjoitus, oppiminen muovaa aivojen rakennetta. Paitsi geenit, myös kokemukset ohjaavat aivojen muovautumista, tämänhän on tullut vahvasti esiin myös vauvojen vuorovaikutustutkimuksissa. Harjoittelun seurauksena aivokuori paksuuntuu ja hermoradoissa tapahtuu vahvistumista. Myös uusia hermosolujen välisiä yhteyksiä voi syntyä harjoittelun seurauksena. Valitettavasti ikääntyvissä aivoissa ei tapahdu yhtä voimakkaita muutoksia kuin nuoremmissa aivoissa, mutta harjoitus saattaa vähentää ikääntymisen vaikutuksia aivoissa. Professori Lindblom-Ylänteen tavoin Synnove Karlsson käytti osallistavaa menetelmää: hänellä oli joitakin väitteitä aivojen toiminnan ja oppimisen välisestä vuorovaikutuksesta. Hän pyysi kättä nostamalla ottamaan kantaa näihin väitteisiin ja kertoi oikean vaihtoehdon lopuksi.

Samalla, kun haluan toivottaa teidät kaikki lämpimästi tervetulleiksi tähän tilaisuuteen, haluan kiittää Sosped Säätiön hallitusta ja Sosped-Keskusta, erityisesti toiminnanjohtaja Lassi Rajamäkeä tämän tilaisuuden toteuttamisesta. Samoin kiitän kaikkia teitä, rakkaat työtoverini, jotka olette vaikuttaneet tämän tilaisuuden syntymiseen, olkoon se sitten niin, että olette antaneet panostanne suunnittelu- ja järjestelyosuuteen tai sisältöön tieto- ja kokemuselämysten tai taide-elämysten osalta.

Aamupäivällä keskitymme oppimiseen, kasvuun ja muutokseen psykoterapiassa. Tästä meille puhuvat pitkäaikaiset työtoverini ja ystäväni Irmeli Kinnunen, Seija Karppinen ja Pirjo Lehtovuori.

Iltapäivällä painotus on työnohjauksen prosesseissa, joita käsittelevät kollegani Mirja Heikkilä, Leena Ronkainen ja Anita Kallasvuo.

Tavoitteena on, että kaikki osallistumme asioiden käsittelyyn myös vuorovaikutuksessa, siis oppimistilanteessa. Siihen meitä johdattelevat Anita Kallasvuo ja Cecilia Innanen.

Kasvun teema on myös esillä työtoverini Perita Sipiläisen taideteosten muodossa tuossa viereisessä tilassa. Työnohjaajaja Juhani Vierimaa on tuonut suunnittelemiaan ja tekemiään Otuksia meille pöytiin ihmeteltäväksi. Eeva Puolimatka ja Teija Heroja ovat koonneet valokuva esityksen, joka nähdään heijastettuna täällä salissa.

Kiitos myös teille kaikille osallistujille, kiitos että olette tulleet, olen siitä hyvin iloinen ja kiitollinen. Tehdään tästä yhdessä nautittava ja hedelmällinen tilaisuus.

Itselläni on edelleen kovasti oppimisen vaateita ja tavoitteita. Syntymäpäivän herättämiä oppimishaasteita voisi kiteyttää esimerkiksi Eeva Kilven sanoin:
”Miten osaan olla vanha, kun olen vastikään oppinut olemaan nuori”

Ulla Kyrönsepän 70-vuotisjuhlaseminaari 4.9.2013
Johdatus päivän teemaan – Ulla Kyrönseppä


v2